Tässä sitä ollaan. Kiitos, Hannu.

Hannu Olkinuora menehtyi kotonaan Inkoossa 62-vuotiaana, varmasti paikassa, jota hän rakasti.

Tutustuin Hannu Olkinuoraan loppukesästä vuonna 1987, lähes päivälleen neljännesvuosisata sitten. Silloiseen työpaikkaani Teollistamisrahastoon oli levinnyt tieto, jonka mukaan Kauppalehteen etsitään uutta pörssitoimittajaa, jolla olisi jonkinlaisia taipumuksia tilinpäätösten analysoimiseen.

Sehän sopi. Minulla oli kaupallinen koulutus ja tittelinä yritystutkija. Aika nuori olin, 22-vuotias.

Tapasin Hannun kahvila Sociksessa Helsingin keskustassa. Aika pitkään juteltiin. Hannu oli rohkaiseva ja rakentava, kuten luultavasti joka kerta kun hänet tulevina vuosina ja vuosikymmeninä tapasin. Epäröin hieman, että voiko tällaisella perijän sukutaustalla toimittajaksi ryhtyä.

Hannun mielestä voi ilman muuta. Tosin jotkut muut olivat toista mieltä. Mutta Hannu jaksoi rohkaista toimittajanalkua.

Hannu oli siitä erikoinen esimies, että kun elämään liitttyi jotakin traagista täysin työelämän ulkopuolelta, häntä pystyi lähestymään. Siihen varmaan osaltaan liittyi se, että Hannu ja hänen vaimonsa Hilkka Kunnas (nyk. Olkinuora) olivat menettäneet lapsensa. Tragedian kokeneita ihmisiä on joskus helpompi lähestyä omien tragedioidensa kanssa.

Kaikesta siitä mitä Hannu ja Hilkka ovat tehneet journalisteina ja Hilkka vielä ainakin teologina ja tietokirjailijana saisi pitkän listan. Yksi asia on kuitenkin yli muiden. Kun he menettivät lapsensa, Suomessa ei ollut saatavilla vertaistukea lapsensa menettäneille. Nyt on. Hannu ja Hilkka perustivat edelleen toimivan Käpy ry:n Suomeen.

Pari vuotta toimittajana oltuani mietin vakavasti, josko jäisin alalle; se ei ollut alkuperäinen suunniotelmani. Kysyin asiasta Hannulta; kerroin suoraan, että olen vakavissani ajatellut unohtaa muut urasuunnitelmat, että mitäs tuumaat. Muistan sanalleen Hannun vastauksen: ”ei sulla näissä hommissa mitään hätää ole”.

Joitakin viikkoja myöhemmin ilmoitin isälleni eroavani Kone Oy:n hallituksen jäsenyydestä. Jäin alalle, joskus etulinjaan, joskus takapiruksi. Sitä ei voi ottaa minulta pois. Tässä sitä ollaan. Kiitos siitä, Hannu.