Onko kirjallisuuskeskustelu rahakeskustelua?

Kotimainen kirjallisuus ei ole isoa bisnestä eikä siitä isoa bisnestä tule. Aina voi tulla jakso, jolloin suomalaiset kirjailijat pomppaavat esiin. Nyt odotetaan, että Sofi  Oksanen vetää esimerkillään nuoret suomalaiset naiskirjalijat ensin käännettäviksi, sitten kansainvälisiin kappoihin, sitten palkintoraatien ja lopulta ostajien suosioon.

Siihen nähden, että suomalainen kaunokirjallisuus ei ole isoa bisnestä, siitä puhutaan paljon rahan kautta. Lasketaan esimerkiksi jollakin yksinkertaisella kaavalla arvioitua yhden kirjan ulosmyyntihintaa ja kustantajan arvioimaa levikkiä. Ankarien matemaattisten yhtälöitten avulla päästään niin pitkälle, että todetaan Laila Hirvisaaren, Jari Tervon ja Ilkka Remeksen ansainneen miljoonia. Siis mitä muuta kymmeniä huippusuosittuja romaaneja niitä vuosikymmenet kirjoittanut Laila Hirvisaari olisi voinut ansaita kuin miljoonia? Satasia vai? Ja vieläkään suurin osa, itse asiassa muutama harva, suomalainen kirjailija elää kirjojen kirjoittamisella.

No jos kirjallisuudessa mentäisi täyteen markkinatalouteen? Miksi Suomessa ylipäätään julkaistaan kirjoja, joiden kustantaminen ei markkinatalouden mukaan kannata?

Siksi, että muuten esimerkiksi Hirvisaari ja Tervo pyyhittäisiin heti listalta. Nykykirjalijoistamme niin sanotusti omat pois on esikoiskirjallaan tuonut muutama. Vakiintuneista nimistä mieleeni tulevat Ilkka Remes, Johanna Sinisalo, Anja Kauranen ja Anna-Leena Härkönen. Ja muitakin on, muttei paljon.

Ja jos kannattamattomia kirjoja ei olisi Suomessa julkaistu 150 vuoden ajan, näitäkään mainittuja kannattavia kirjailijoita ei julkaistaisi. Jos suomalaista lukutapaa ei olisi luotu kannattamattomilla, suomenkielisillä kirjoilla, lukutapaa ei olisi. Koko kirjallisuusongelmastamme olisi päästy.

Suomalainen kirjallisuuskeskustelu on huolestuttavalla tavalla muuttunut suomalaiseksi kirjallisuuden raha  –keskusteluksi muutenkin. Brändit, katteet, kustantamoiden tuottoarvot ja markkinointibudjetit ovat huolestuttvalla tavalla ohittamassa kirjallisuuskeskustelussa esimerkiksi kirjojen sisällön, taiteellisen ulottuvuuden ja luettavuuden.

Tietysti varsinkin yhteisistä rahoista on syytä keskustella. Helsingin Sanomain Kuukausiliite kertoi pari viikkoa sitten niin sanottujen kirjastokorvausten jaoista ja määristä kirjailijoille. Ja kyllä sieltä makaaberiakin materiaalia löytyi. Jonkun on ryhdyttävä toimeen asiantilan parantamiseksi. Ja tietysti kirjalijoiden apurahat ja muut tuet sekä heidän osuutensa yhdestä kirjasta on vakava asia. Taiteilijankin pitää syödä, vaatettaa lapsensa ja maksaa asuntovelkansa.

Olin mukana perustamassa vajaat yhdeksän vuotta sitten kirjankustantamoa (www.teos.fi). Varsinaisesista seitsemästä tilikaudesta vain kaksi on ollut taloudelliselta tulokseltaan positiivisia ja viisi tappiollisia. Pahimmillaan tappiot ovat olleet aivan liian suuria. Nyt pitäisi olla tietysti aika huono olo. Mutta eipä olekaan niin hono kuin heti luulisi. Kun mietin, mitä olemme olleet kustantamassa, olen syvästi tyytyväinen. Lisäksi, kuten olen ennenkin kirjoittanut, kirjan kustantamisessa sopivampi aikajänne on neljännesvuosisata kuin neljännesvuosi (http://niklasherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/71427-kirja-porssi-ja-tuote…)

Mutta liikaa ei saisi rahakeskustelua kirjallisuuskeskusteluun päästää. Suomalaista kirjallisuutta, varsinkin kaunokirjallisuutta, on kustannettu tappiolla niin kauan kuin sitä on kustannettu. Ei jokaista kirjaa, ei jokaista kirjailijaa, ei jokaista nimikettä, mutta paljon kuitenkin. Erityisesti kunnioitan niitä pieniä kustantamoita, jotka ovat aloittaneet ihan kengännauhabudjetilla, saavat kulunsa juuri peitettyä, mutta jatkavat sitkeästi – rakkaudesta kirjaan.

Aina on oltava ihmisiä, jotka tietävät, että jossakin muussa bisneksessä tekee isompia voittoja tai pienempiä tappioita, mutta siitä huolimatta kustantavat suomenkielistä kirjallisuutta. Kirjallisuutta ei tähän hevosen suolisaivertajan kokoisella kielialueella muuten ole.

Tietysti voidaan wahlroosilaisittain kysyä, tarvitseeko kirjallisuutta edes olla, jos se ei ole taloudellisesti kannattavaa. Hyvä kysymys. Mutta jos sitä ei olisi, ei olisi tämä maakaan sellainen kun se on. Enkä tiedä millainen Suomi tai ”Suomi” meillä olisi ilman kirjallisuutta. Erilainen ainakin, jos sitä ylipäätään ilman kirjoja olisi.

Ja tähän paikkaan kuuluu mainita loistava kirjastolaitoksemme. Pienestä maasta, jossa pitkälle 1960-luvulle saakka suurin osa väestöstä oli köyhää, ei ilman kirjastolaitosta olisi syntynyt lukukansaa. Kirjastoja instituutiona on suojeltava kuin kukkasta.

En minä rahaa halveksu, tällä taustalla ei oikein edes voi vaikka haluaisi. Mutta todella toivon, että kun loppuviikosta vierailen upeilla Helsingin kirjamessuilla, saan kuulla enemmän kirjojen sisällöstä kuin niiden markkinointiprospekteista ja kirjalijoiden työtavoista enemmän kuin heidän brändeistään.

niklasherlin

Niklas Herlin (1963–2017) oli Uutta Suomea kustantavan Alma Median hallituksen jäsen ja Alma Media Oyj:n toiseksi suurin omistaja. Herlin oli myös vuonna 2003 perustetun Kustannusosakeyhtiö Teoksen suurin omistaja ja hallituksen puheenjohtaja ja yksi pörssiyhtiö Cargotec Oyj:n pääomistajista ja omisti myös kolme prosenttia hissiyhtiö Kone Oyj:stä.
Herlin omisti enemmistön Uudesta Suomesta 2007-2016.
Herlin suoritti Bachelor of Science -tutkinnon Yhdysvalloissa. Nuoruudessaan hän oli pankkimies, mutta päätti sitten siirtyä tiedonvälityksen pariin. Hän työskenteli toimittajana ja uutispäällikkönä Kauppalehdessä, Suomen Kuvalehdessä ja Ilta-Sanomissa 1987-2001. Sen jälkeen hän oli vapaa toimittaja ja kolumnisti ja julkaisi kolme tietokirjaa ja urheilupakinakokoelman.
Herlin oli eronnut ja hänellä oli kaksi lasta. Herlin palkittiin helsinkiläisen Kehitysvammatuki 57:n mitalilla numero 37 27.1.2001.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu